Syksyn 2011 YK:n 66. yleiskokouksen New Yorkissa teki merkittäväksi se, että Palestiinan autonomian edustajat esittivät siellä jäsenmaiden hyväksyttäväksi yksipuolisen itsenäisyysjulistuksensa. Palestiinan autonomian hallinnosta vastaavat Mahmoud Abbasin Fatah -puolue yhteishallituksessa terroristijärjestöksi luokitellun Hamasin kanssa. Nyt hakemusta käsitellään, mutta kanta on todennäköisesti kielteinen, monien demokratioiden vastustaessa palestiinalaisten menettelytapaa ja sen laillista perustaa.

Tapahtuma oli varsin poikkeuksellinen ja provokatiivinen. Mielestäni YK:n ei pidä synnyttää keinotekoista ja virtuaalista valtiota Lähi-itään palestiinalaisten yksipuolisen esityksen pohjalta. Mahdollisen uuden valtion tulee perustua historiallisille tosiasioille ja kansainvälisille sopimuksille. Tässä tapauksessa palestiinalaisten hanke ei täytä kumpaakaan vaatimusta, vaan on ristiriidassa YK:n aikaisempien päätöslauselmien sekä Oslon II rauhansopimuksen kanssa.

Lähi-idässä on ollut Israelin kuningaskunta ja valtio muttei koskaan palestiinalaisvaltiota. Lisäksi kolme laillista, kansainvälistä organisaatiota on 1900-luvulla luvannut ko. maa-alueen Israelille: Brittiläinen mandaattihallinto v. 1917 Balfourin julistuksella, Kansainliitto v. 1922 ja YK v. 1947.

Mielestäni yksipuolinen julistus ei ratkaise Israelin ja Palestiinan autonomian välistä konfliktia, vaan pahentaa sitä. Kysymys pitäisi olla rauhasta koko alueella - ei yhden osapuolen yksipuolisesta oman asemansa määrittelystä. Tämänhetkisen tilanteen valossa Gazassa valtaa pitävä terroristijärjestö Hamas ei omaa niitä edellytyksiä, joitten varaan valtiollinen hallinto ja vakaa poliittinen koneisto voitaisiin rakentaa. Myös Fatahin hallitsemalla länsirannalla on suuria hallintoon ja korruptioon liittyviä ongelmia. Niinpä edellytykset itsenäisen valtion synnylle ovat vielä kaikilta keskeisiltä osin täyttymättä.

Tilanne muuttuu huolestuttavaksi, mikäli Palestiinan yksipuolinen julistus saisi kaikista tosiasioihin perustuvista esteistä huolimatta laajan kansainvälisen hyväksynnän. Se olisi merkki siitä, että kansainvälinen yhteisö torjuu neuvotteluihin perustuvan menettelyn kiistanalaisten kysymysten ratkaisemiskeinona. Säilyttääkseen uskottavuutensa kansainvälisen yhteisön olisi hätäisen hyväksymisen sijasta pyrittävä saattamaan palestiinalaiset yhdessä Israelilaisten kanssa tasapuolisiin neuvotteluihin. Näin voidaan parhaiten taata kaikkien osapuolten lailliset oikeudet.

Ei ole merkityksetöntä miten Suomi äänestää YK:ssa palestiinalaisten yksipuolisen julistuksen suhteen. Pohjimmiltaan kysymys on siitä, tuemmeko demokratian vai terrorismin vaatimuksia. EU:n, YK:n, Venäjän ja Yhdysvaltojen muodostama Lähi-idän kvartetti on asettanut palestiinalaisille kolme ehtoa kahden valtion edellytykseksi: terrorismista luopuminen, Israelin tunnustaminen ja aikaisempien sopimusten kunnioittaminen. Hamas ei ole näitä ehtoja hyväksynyt. On siis mahdotonta ajatella, että Suomi olisi YK:ssa hyväksymässä tällaista yksipuolista vaatimusta. Toivon mukaan suomalaisista puolueista löytyy vielä enemmistö niitä, jotka luottavat enemmän demokratiaan kuin terroristijärjestö Hamasin liehittelyyn.

Israelin valtion asema on ollut tukala koko sen olemassaolon ajan. Valitettavasti asia on näin, vaikka reilut kuusikymmentä vuotta sitten keskeiset maailman maat tukivat YK:ssa juutalaisvaltion uudelleen synnyttämistä sen historialliselle maaperälle. Kansa toisensa jälkeen toisteli holokaustin kauheuksien jälkeen, ettei ”koskaan enää” keskitysleirien kaltaista joukkotuhoa saa tapahtua maailmassamme.

Demokratia, ihmisoikeudet ja mielipiteenvapaus ovat meille läntisissä demokratioissa ja erityisesti Euroopan unionissa tärkeitä perusperiaatteita. Mutta helposti tunnumme unohtavan nämä omat arvomme ‒tarkoituksenmukaisuussyistä. On ollut surullista seurata, kuinka Euroopan unioni on toiminut suhteessa Israeliin monilta osin vastoin omia ihanteitaan ja puheitaan. Erityisen hämmästyttävää on ollut nähdä Palestiinan Unesco -jäsenyyden saama laaja kannatus EU:n ja kansainvälisen yhteisön piirissä. On uskomatonta, että Unesco saattoi hyväksyä jäsenekseen Palestiinan autonomian joidenkin EU maiden ja Suomen tuella, vaikka siltä puuttuu jäsenyyden edellyttämä valtion status ja YK:n jäsenyys.

Israelin parlamentin, Knessetin, edustajien vieraillessa Euroopan parlamentissa marraskuun 22.–24. valtuuskunnan johtaja Nachman Shai selosti maansa nykytilannetta. Hänen mukaansa Israel tähtää kahden valtion mallin toteutumiseen, mutta siihen suuntaan on kuljettava suorien kahdenvälisten neuvotteluiden kautta. Mutta nyt ollaan tilanteessa, jossa mihinkään neuvottelualoitteisiin ei palestiinalaisten puolelta valitettavasti vastata.

Israelin kannalta haaste ei liity pelkästään palestiinalaishallinnon haluttomuuteen suoriin rauhaneuvotteluihin, vaan vielä vakavamman uhkan muodostaa Iran ydinaseineen. Ne diplomaattiset ja poliittiset toimet, joihin kansainvälisesti on Iranin ydinohjelman suhteen ryhdytty, eivät ole olleet riittävän tuloksellisia. Vaikka Iran väittää tähtäävänsä vain ydinvoiman rauhanomaiseen käyttöön, monet asiat viittaavat siihen, että se nimenomaan tavoittelee omaa ydinasetta. Iranin harjoittaman Israelin vastaisen retoriikan pitäisi herättää koko kansainvälinen yhteisö pohtimaan vielä tehokkaampia keinoja tämän kehityksen katkaisemiseksi.

Myös hitaus, jolla esimerkiksi Israelin ja EU:n välisiä kaupallisia sopimuksia on EU:n piirissä viety eteenpäin, kertoo valitettavasta välinpitämättömyydestä Israelin hyvinvoinnin varmistamiseksi. Aktiivisuus ja määrätietoisuus kestävien ratkaisujen löytämiseen viipyvät yhä. Ehkä pohjimmiltaan on kuitenkin kyse halusta, joka myös näyttää olevan vähissä. Israel on kuitenkin edelleen Lähi-idän ainut demokratia, joka jakaa eurooppalaiset arvot: demokratiasta, ihmisoikeuksista, mielipiteen vapaudesta sekä oikeusvaltion periaatteista. Tästäkin syystä Israel ja Jerusalem sen jakamattomana pääkaupunkina ansaitsevat Suomen tuen.